Kivuton keskiviikko:)

Hiphei ei se sattunut! Nimittäin ihka ensimmäisen viisurini poisto!:) Se kävi ihan sekunnissa, rusahti vain ja se oli poissa. Enkä ole tarvinnut edes särkytabuja kotona koko päivänä! Tosin huominen tentti kyllä menee suoraan uusintaan, en ole jaksanut lukea, jännityksestä johtuen olo on ollut koko päivän ihan höntti:D

Eilen oli jo paljon parempi salipäivä! Revin taas painoja normaaliin tapaan, ja crosstrainerissäkin hikoilutin itseäni ihan kunnolla<3 Ruokavaliokin on palannut urilleen ja turvotukset ovat poissa (toistaiseksi). Tänään tosin en ole syönyt paljon, koska tuo syvä kolo on silti melko härö tapaus entisen hampaani tilalla.

Kuulin muuten salitilojen pukuhuoneessa radiosta mm. TTY:n (Tampereen teknillinen yliopisto) tekemästä tutkimuksesta, jossa on todettu ihmisen olevan painavimmillaan sunnuntaina ja maanantaina. Loppuviikkoa kohden paino tippuu, eli silloin kroppa on kevyimmillään. Tarvitsiko tuo nyt varsinaista erillistä tutkimusta kyseisestä asiasta?:D Eli maalaisjärjelläkin ajateltuna kannattaa jatkossa jokaisen punnita itsensä esim. silloin ennen perjantai-illan menoja;) Vink vink vaan alá minä hei!:D

 

Tähän väliin asiaa ulkonäöstä & painosta:) Olen ollut siinä 16-18 -vuotiaana päälle 50 -kiloinen. Kun yliopistoelämä uudessa kaupungissa alkoi, ja mulla ei ollut tässä kaupungissa yhtäkään tuttua ennestään ja vielä tuolloin jopa ihan pelkäsin ihmisiä, masennuin ja tein klassiset; aloin syödä lohdutukseksi. Iltaisin vain söin yksiössäni ja olin yksinäinen. Parhaimmillani olen painanut vuosina 2010-2011; melkein 90 kiloa! Jännä miten 18 -vuotiaana tunsin itseni suosituksi ja kauniiksi, sitten pari vuotta ja kaikki oli poissa. Sitä oma peilikuva vain ällötti, joka aamu ja joka peilistä katsottuna. 

Jonain päivänä ja jossain välissä elämää tuota 90:tä kiloa hipoessani kuitenkin tapahtui muutos. Tai ehkä ennemmin mussa alkoi tapahtua muutosta; aloin aikuistua. Tein enemmän töitä, opiskelumotivaatio nousi, sain todellisia ystäviä Tampereella. Tuo muutos on vain kasvanut päivä päivältä, ja nyt 25 -vuotiaana olen tässä. Minulla on ihania ystäviä (kiitos teille murut<3), mahtava avomies, kaunis asunto/koti, opintoni ovat kohta ohitse ja minusta tulee maisteri. Pidän itseäni jälleen kauniina ja se ujo, epäsosiaalinen ihmisiä pelkäävä minä on haihtunut tästä kropasta pois. Olen itsevarmempi kuin koskaan, olen rohkea ja sosiaalinen. Iloinen. Onnellinen.

Voisiko parempaa enää toivoa? Ei. Voin silti yrittää kasvattaa vielä vatsalihaksiani;) HUOM: H muuten sanoi mulle vkloppuna (parin höntsyn jälkeen kun kehtasi ehkä varoittaa mua, haha!): "Tieks mikä si on kaikista epäseksikkäintä naisessa? NÄKYVÄT VATSALIHAKSET. Saa naisen näyttämään aivan jätkältä, se on aivan kauheeta!" Eli ilmeisesti liian isoon sikspäkkiin ei mun kannata pyrkiä, kun kerran oon toisen silmissä jo nyt bueno xD Eikä mulla oikeastaan tässä vaiheessa elämää sen kummempia tavoitteita ole, treenataan silloin ja niin paljon kuin hyvältä tuntuu!:) Ja sehän tuntuu<3 

Mahdollista muutoksellista viikon jatkoa kaikille muillekin muikkeleille!:)